Astraalimatkalla

Tänä yönä se onnistui. Nimittäin kunnollinen astraalimatka. Niiden tekemistä aiemmin estänyt pelko oli vihdoin voitettu. Astraalikeho on meidän fyysiseen kehoomme kiinnittynyt magneettikeho, jonka irrottautuminen kehosta tuntuu voimakkaalta magneettiselta vetovoimalta. Sen vetovoima kehoa kohtaan on uskomattoman vahva ja kaikkinaiset yritykset päästä tietoisesti irti kehosta on tähän asti tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. 

Pelko on astunut esiin vetovoiman tuntuessa kehossa konkreettisena korvia huumaavana vetona, liikkeen tunteena. Nytkin sain muutaman kerran palautella itseni takaisin kehoon pelon vuoksi. Sitten oivalsin keskittyä kutsumaan edesmennyttä koiraani (jota rakastin suuresti) tulemaan paikalle. Ajattelin että jälleennäkemiseni toive on suurempi rakkauden tunne kuin kokemukseen liittyvä pelko. 

Tämä onnistui. Alussa vetovoiman tunne oli mahtava. Tuntui siltä kuin kehoani olisi piiskattu ilmakompressorin ilmalla. Jokapuolelta. Aluksi se tuntui epämiellyttävältä. Sitten siihen tottui ja sen tunne alkoi vähenemään. Astraalimatkan edetessä edessäni avautuvat näkymät tulivat koko ajan selkeämmin esille. Viimeinenkin verho putosi siinä vaiheessa, kun edesmennyt koirani työnsi päänsä syliini. 

Siinähän se koiruus taas oli. Konkreettisena kokemuksena. Täysin tietoisessa kohtaamisessa. Pystyin jopa tuntemaan kehoni sängyssään menevän kananlihalle ja varmistamaan tämän koskettamalla kehoa, eli antamalla kädelle komennon koskettaa kehoa astraalimaailmasta käsin. Sekin onnistui. Aistimus välittyi astraalimaailmassa olevaan tietoisuuteeni. 

Sitten oli aika saada astraalikeho liikkeelle. Vapautin kontrolloivan ajatukseni ja sanoin anna mennä, mihin vain. Ja sitten lähdettiin. Astraalikehoni oli kuin Lumiukko elokuvassa pojan kanssa lentävä lumiukko, lumisten harjujen päällä. Metsää vilisti allani. Välillä lensin metsän sisällä, oksien tai runkojen osumatta minuun. Välillä noustiin korkealle - todella korkealle ja vanha korkeanpaikan kammoni oli vähäinen. 

Kaikki näkyi selkeästi. Ajattelu oli selkeää. Kahden maailman tiedostaminen oli selkeää. Ainoa omituinen tunne oli energian kietoutumisesta kurkun ympärille. Se oli kai alitajuinen pelko, joka kuristi vielä kurkkua. Mutta muilta osin - se oli upeaa.