Varjokuvia

Heräsin tänä aamuna klo 5. Katselin hetken ikkunasta peilityyntä järven pintaa ja sen yllä nousevaa aurinkoa sen pilvettömällä taivaallaan. Se oli kaunis näky. Olin kuitenkin edelleen väsynyt ja tunsin kehoni olevan jännittyneessä tilassa. Rintakehässä oli painon tunnetta, jota olin toki tuntenut jo pidemmän aikaa. Menin petiin ja tunsin tämän jännittyneisyyden purkautuvan ulos kehostani lievänä tärinänä. Sitten mieleni vaelsi jonnekin syvälle sisäavaruuden uumeniin. 

Ajattelin itseäni ollessani pieni pojan koltiainen. Mitä kaikkea voisin muistaa tuosta ajasta. Kykenisinkö saavuttamaan siinä hetkessä ja ajassa kokemani tietoisuuden tilan? Pääsisinkö takaisin siihen pienen pojan olentoon, joka olin ollut? Kaikki nämä muistot tuntuivat etäisiltä, aivan kuin ne olisivat jotain muuta kuin kuka minä olen. Kuka minä sitten olen? Mikä osa minusta voi määritellä kuuluvansa persoonallisuuteen? Mikä on olemassa olematonta, osa ikuista itseäni joka on persoonaton, ajaton ja ääretön?

 Kaikki nämä menneet muistikuvat itsestäni eri elämänvaiheissa tuntuivat etäisiltä varjokuvilta, joissa tietoisuus ei ollut persoonallinen olemukseni, vaan jokin suurempi voima, joka heilutteli marionetti nuken tavoin tätä uinuvaa tietoisuuttani lapsen kehossa. Tämä kaikki herättää kysymyksen subjektiivisen todellisuuden kokemisesta. Onko kokemani todellisuus vain varjo oikeasta todellisuudesta? Onko tämän kaiken maallisen nukketeatterin takana jotain suurempaa, johon ajan käsi ei yllä? Jotain mitä ei rahalla voi ostaa, eikä elämällä voi kuluttaa? Siintääkö kaiken tämän yksilöllisen harhan takana ikuinen elämä, pala taivasta, jonka harmaiden pilvien välistä välähtävä valonsäde voi sinut hetkellisesti tavoittaa? Näihin kysymyksiin lähdin etsimään vastausta seuraavasta unestani.