Tuulen viemää

Joulu on ohi. Alzenheimeria sairastava äitini oli joulunajan kylässä luonani. Kahden päivän lyhyt vierailu oli raskas, sillä isäni oli kuollut kolme kuukautta sitten. Muistoni heistä yhdessä olivat edelleen eläviä mielessäni. Nyt äitini oli yksin ja hänen sairautensa on edennyt jo täysin muistamattoman ihmisen elämäksi ja selviytyminen vieraassa ympäristössä on hankalaa. Hän kertoi tuntevansa olevan eksysissä jokaikinen hetki ja vaikka kasvot ympärillä tuntuivat tutuilta, heidän tunnistaminen oli silti vaikeaa. Toisinaan jopa mahdotonta. 

Olen toisinaan miettinyt muistisairautta, että millaisesta sairaudesta siinä on todella kysymys. Olen kuvannut ihmisen ajatuksia ja maailmankuvaa palapelinä, jossa palaset ovat ajansaatossa löytäneet palapelissä paikkansa ja muodostaneet siitä ymmärrettävän kuvan. Äitini palapeli on totaalisen hajalla. Palaset eivät ole liittyneet toisiinsa. Logiikkaa palasien välille ei tunnu rakentuvan. Ei ole mitään näkymätöntä verkkoa, joka ohjaisi palaset toisiinsa sopivasti kiinnittyneiksi. Jokainen palanen on yksittäinen muisto, johon äitini saattoi olla hetken aikaa kiinnittynyt. Kuitenkin tulkinta palaseen kiinnittyneestä muistosta ei välttämättä ollut enää oikea. Logiikka oli sumentunut pois ja irralliset muistipalaset eivät muodostaneet ymmärrettävää kokonaiskuvaa. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus oli sulanut pois sairauden mereen. Äidilleni oli olemassa vain tämä hetki, ja se ei ollut kiinnittyneenä mihinkään muistikuvien tarjoamaan kontekstiin. Oliko tämä tila pyhä valaistumisen hetki, jossa ihminen ei elä liioin menneessä, ei tulevassa vaan aidosti nykyhetkessä?

Valitettavasti asia ei ollut niinkään. Alitajuiset pelot ja tunteet ohjailivat edelleen nykyhetkeä. Nimenomaan enemmän pelon kuin ilon ja onnen tunteet. Maailma ympärillä oli vieras, kasvot eivät yhdistyneet nimiin tai muistinvaraisiin sukulaisuus suhteisiin. Turvallisuuden tunne ei syntynyt vieraan ympäristön olemattomista muistijäljistä, harvoin edes edessä hymyilevistä kasvoista. Alzenheimerin sairaus on pelottava sairaus. Omaisena pelkäät tulevasi unohdetuksi rakkaidesi elämästä. Toisaalta siihen sairastunut pelkää oman turvallisuutensa puolesta ja suree menettämiään elämänmittaisia muistoja. Juuri niitä muistoja, joita eniten vaalimme ja arvostamme. Muistoja, jotka tekevät meistä niitä persoonia, joilla on elämä ja historia. Nyt ne ovat kuten muistotkin - tuulen viemää.