Turhautumiseni vanki

Tunnen turhautumisen kalvavan sisintäni. Tämä tunne on tuttu minulle. Koin sen jo nuoruudessani enkä silloin en ollut valmis kohtaamaan sitä. Halusin tehdä niin paljon, mutta elämä oli laittanut käteni ja jalkani rautoihin. Katsele tätä maailmaa, mutta älä tee mitään muuttaaksesi sitä! Näin tunsin sen virnuilevan minulle, samalla kun katsoin elämäni pyörivän filminauhana silmieni edessä turhauttaen minut. 

Sama tunne on iskenyt minuun nyt. Uskottelen itselleni olevani jo vanhempi ja viisaampi käydäkseni tämän tunteen lävitse. Se tuntuu mahdottomuudelta edelleen. Lienenkö oppinut mitään tämän elämän aikana? Ainakin kärsimättömyys ja turhautumisen sietokykyni riepottelee edelleen sieluparkaani. Mitä sitten oikein haluan? Onko minulla siitä aavistustakaan - vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Haluan elää erilaisessa maailmassa. Minulla ei ole mitään tätä koronaa vastaan. Ihmiskunnalle tekee hyvää huomata, etteivät he voi riistää mielinmäärin maailman luonnonvaroja ja saastuttaa luontoa ja meriä. Nyt on luonnon takaisin iskun aika. Luonto opettaa meitä kaikessa rakkaudessaan pienten viruksien kautta, että meidän on huomioitava biologia. Meidän on huomioitava luonto. Mieleni huutaa muutosta!

Puhdas makea juomavesi on jonain päivänä maailman arvokkain luonnonvara. Sitä meillä on täällä Suomessa vielä runsain mitoin. - Vielä. Mutta kuinka kauan menee aikaa ennen kuin sota vesivarojen herruudesta yltää tänne pohjolaan? Haluan ahneuden ja turhuuden markkinat poltettavan roviolla! Pyydänkö mahdottomia, sillä se vaatii ihmismielen ja arvomaailman muutosta. Kaikkea ei voi, eikä pidä mitata rahassa. Isä, opasta minua.