Metsän lapsia

Olen aina tuntenut vetoa luontoon ja asunut lapsuudesta asti sen läheisyydessä suurimman osan elämästäni. Puut, metsät, vaarat ja erilaiset vesistöt ovat olleet minun sielunmaisemaani lapsuudesta pitäen. Ensimmäinen muistoni metsästä sijoittuu aikaan, jolloin olin kolme vuotias. Asuimme siihen aikaan itä-Suomessa, Joensuussa. Vanhempieni talo sijaitsi laitakaupungilla, Utra- nimisessä kaupungin osassa -korkeiden mäntyjen ja petäjien muodostaman havumetsän reunassa. Sinne juurtui minun sielunmaisemani, Karjalan mäntyjen ja sammal-mättäiden sekaan.

Eräänä kesäisenä aamupäivänä olin naapurin pojan kanssa leikkimässä pihojemme välillä olevan hiekkakasan luona. En tiedä mistä saimme tuolloin ajatuksen lähteä yhdessä, kaksi vuotta minua vanhemman leikkikaverini kanssa tonttiemme rajalla sijaitsevaan metsään. Lähdimme seuraamaan pihasta lähtenyttä metsäpolkua, vanhempien vahtivan silmän huomaamatta. Polku kiemurteli ja meidän tuli pomppia erilaisten pienten ojien ylitse. Jossain vaiheessa muistikuvat tapahtuneesta katosivat meiltä molemmilta.

Keskusteltuamme lapsuuden toverini kanssa lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin totesimme muistikuviemme tapauksesta olleen lähes identtisiä. Viimeisimmät muistikuvat olivat olleet kiemurteleva polku, soinen maasto ja sen jälkeen pitkä muistikatko tapahtumista. Molemmat kuitenkin muistimme, että eräs iltalenkillä ollut naisihminen löysi meidät itkemästä eksymistämme, noin kuuden kilometrin päästä kotoamme, Utran harjuilta. Olimme kulkeutuneet pois metsäteiltä sivuun. Istuimme meidät löydettäessä marjamättäiden päällä. Yllämme näkyi korkeiden puiden oksien peittämää hämärtyvää taivasta ja ympärillämme oli silmän kantamattomiin tiheään kasvanutta metsää ja kumpuilevaa maastoa.

Tällä välin meidän molempien vanhemmat olivat käynnistäneet suuret etsinnät. He olivat luonnollisesti huolissaan kolme ja viisi vuotiaiden lastensa katoamisesta keskellä päivää kotipihastaan. He olivat soittaneet poliisille, sairaalaan ja terveysasemille ja lähettäneet sanaa naapureihin. Tuloksetta. Poikia ei oltu nähty, eikä heistä oltu kuultu mitään. Reilut kuusi tuntia myöhemmin, illan hämärryttyä eräs nainen toi eksyneet lapset koteihinsa. Tämä nainen osoittautui sisareni silloiseksi biologian opettajaksi ja tulisi opettamaan myöhemmin myös minua samassa kouluaineessa. Helpotus oli molemmin puolin valtava. Sittemmin tapaus unohtui ja metsästä muodostui myöhemmin hyvin rakas paikka, erilaisten majanrakennus leikkien muodossa. Metsään liittyi myös lapsuudesta pitäen erilaisia uskomuksia. Olin koulukiusattu kouluikäisenä. Metsä tarjosi lohdun ja suojan vaikeina päivinä. Puihin kiipeileminen oli parasta mitä saattoi lapsena tehdä, metsäojissa uitettavien kaarnalaivojen rinnalla.

Nuoruudessa leikit muuttuivat yhä enemmän erähenkisimmiksi. Majojen rakentelusta siirryin teini-iässä laavujen rakentamiseen ja niissä yöpymiseen. Saatoin viettää tuntikausia ja välillä öitä tähtikirkkaan taivaan alla yksinään katsellen väliin tähtiä ja väliin nuotiotulta. Hyvänolon tunne seurasi minua aina metsässä. Olin siellä vapaa kaikesta. Erityisesti koulussa koetusta kiusaamisesta, joka oli luonteeltaan henkistä ja fyysistä. Osittain erähenkisyyteen minut kasvatti myös kouluiässä aloittamani seurakunnan partiolaistoiminta. Heidän kanssaan teimmekin nuoruudessa useita lapin vaelluksia ja lyhyempiä leiri öitä pohjois-karjalan jylhissä vaara maisemissa.

Kiinnostuin rajatiedosta eli yliluonnollisista ilmiöistä ollessani 15- vuotias. Joensuun kirjastojen rajatiedon hyllyt oli nopeasti selattu lävitse. Joitain kirjoja luin intensiivisemmin, kuin toisia. Ufot ja avaruusolennot kiinnostivat alusta alkaen ehdottomasti eniten. Tapani Koivulan vuonna 1988 ilmestynyt Ufojen kosminen viesti sisällöllään edusti nuorelle minälleni maailman suurinta salaisuutta ja mielenkiintoisinta asiaa. Ollessani peruskoulun viimeisellä luokalla sain luvan tehdä uskontotunnille lyhyen 10 minuutin esitelmän Ufoista. Otin tehtävän vakavasti, joten pyysin vanhemmiltani luvan matkustaa yksin junalla Joensuusta Helsinkiin tapaamaan arkkitehti ja ufo kirjailija Tapani Koivulaa. Näin tapahtui ja sain hänen yhteystietonsa Ultra-lehden silloiselta päätoimittajalta, nyt jo edesmenneeltä Tapani Kuninkaalta. Tämän tapahtuman jälkeen pian tapasin myös Tapanin esittelemiä ns. kontaktihenkilöitä, jotka hänen sanojensa mukaan kohtasivat näitä vierasta sivilisaatiosta, ufoilla matkaavia avaruusolentoja. Näihin henkilöihin lukeutui silloin Iisalmen Peltosalmen sahalla työnjohtajana ollut, tämän päivän tunnetuin kontaktihenkilö Kalevi Riikonen.

Kalevin saamat viestit erottuivat selkeästi muiden kontaktihenkilöiden saamista viesteistä erityisesti terminologialtaan. Kalevin käyttämät ilmaisut eri asioille olivat hyvin haastavia nuorelle ufoista innostuneelle miehenalulle. Koska en halunnut näyttäytyä näiden arvostamieni kontaktihenkilöiden silmissä typerältä, ymmärtämättömältä poikaselta, joka oli astunut miesten ymmärryksen saappaisiin liian varhain, päätin tehdä asialle jotain. Otin Kalevin moniste nippuja ison kasan mukaan luettavakseni. Sen jälkeen suunnistin polkupyörälläni 25 kilometrin päässä Joensuusta sijaitsevalle Kuurnan vanhalle kanavalle teltan kanssa ja aloin lukea. Kolmen päivän ajan pidin erätulia, loikoilin Pielisjoen töyräällä lukien moniste nippuja. Olin päättänyt, että nyt nämä Kalevin kanavoimat sanahirviöt otettaisiin todenteolla haltuun. Aioin vakaasti ymmärtää mistä oikein oli kysymys.

Liekö luonnonkaunis maisema tai jokin muu kosminen voima sitten vaikuttanut siihen, että asioihin alkoi muodostumaan jotain järkeä. Aloin pikkuhiljaa nähdä monistenipuissa esitettyjä asioita hieman erilaisessa valossa. Asiat alkoivat hahmottumaan ja yksinkertaistumaan mielessäni. Noista ajoista alkoi ystävyyteni Kalevin kanssa ja on jatkunut näihin päiviin asti.

Vuodet vierivät. Aloin saamaan monenlaisia omakohtaisia kokemuksia erilaisista rajatiedon ilmiöistä. Erityisesti ufo-kokemukset kuuluivat kiinteänä osana maailmankuvaani muokanneisiin tapahtumiin ikävuosien 16-22 aikana. Toisaalta samaan aikaan sisälläni harjaantui myös kriittinen asennoituminen omiin sekä muiden kokemuksiin yliluonnollisesta. Alkuinnostuksen jälkeen en enää uskonut kaikkea mitä aiheesta puhuttiin tai kirjoitettiin.

Pidin itsestään selvyytenä, etten välittömästi uskoisi mitään, mitä en olisi itse kokenut tai muulla tavoin ymmärtänyt kiistattomaksi tosiasiaksi. En enää lukenut rajatieto aiheisia kirjoja. Ajattelin, että minun on löydettävä itse totuus sisältäni, sillä muussa tapauksessa joudun rakentamaan kaiken elämäni totuuden muiden ihmisten kokemuksien ja sanomisien varaan. Sitä en kohdalleni missään tapauksessa halunnut. Kieltäydyin kaikkien Gurujen seuraamisesta ja kieltäydyin myös itse asettautumasta sellaiseksi. Tällaistakin manttelia minulle oltiin tarjoamassa nuorena, erinäisten tapahtumien seurauksena. Kaunis kiitos, mutta ei -oli minun lähtökohtani kaikkeen guruiluun ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin.

Vuodet vierivät ja rajatiedon asiat jäivät joksikin aikaa sivuun. Ainoa rajatietoon liittyvä asia, joka säilyi kaikki nämä vuodet muuttumattoman oli vankka luottamus sisäisen intuition johdatukseen. Tein sen varassa isojakin päätöksiä ja hyppäsin useampaan kertaan tuntemattomaan elämänvirtaan, tietämättä miten tulen asioissa selviämään. Asiat toki järjestyivät aina. Siksi opin luottamaan intuition ääneen ja opin olemaan rohkea sitä kuunnellessani ja noudattaessani. Tiesin syvällä sisimmässäni, että minua johdatettasiin tärkeiden kysymyksien kanssa elämässä.

En juurikaan välittänyt etsiä tietoa kuka johdattaa ja minne johdattaa, niin kauan kuin se johdatus tuottaisi hyvää hedelmää elämässäni. Tärkeintä oli minulle löytää oma totuuteni ja tieni. Tärkeimmäksi prinsiipiksi eli kultaiseksi ohjeeksi muodostui hyvin yksinkertainen asia. Valintojeni täytyy olla sellaisia, jotka hyödyttävät mahdollisimman montaa ihmistä ympärilläni. Henkilökohtainen varallisuuden tai omaisuuden kasvattaminen ei ole olennaista tai tärkeää. Oikeat pyytettömän rakkauden valinnat ja nöyryys elämän ja korkeimman edessä on tärkeää. Tätä elämänarvoa pyrin toteuttamaan tänäkin päivänä, vaikka nuoruuden idealistisen vuodet ovatkin jo takanapäin.

Nyt olen yli neljäkymmentä vuotta vanha mies. Reilut kaksikymmentäviisi vuotta on mennyt etsiessäni itseäni ja rakentaessa totuuttani. Monenlaisia asioita on nähty ja koettu. Lapsena metsään eksynyt poika on kasvanut mieheksi, joka edelleen eksyy metsään (tosin tälläkertaa omasta tahdosta). Luontoyhteys on muodostunut tämän elämäni vaiheen tärkeimmäksi seikaksi. Luonto on tarjonnut mahdollisuuden omien henkisien voimavarojen eheyttämiseksi ja voimaannuttamiseksi. Luonto elää omaa rytmiään vuodenaikoineen ja kasvuympäristöineen. Niin tekee myös ihminen. Erilaiset ympäristöt vaikuttavat ihmisen sisäiseen, henkiseen rytmiin. Usein ihmisen kiivas ja nopea tempoinen elämäntyyli vie nopeaan uupumiseen, ahdistukseen ja voimattomuuden tunteeseen.

Luonnon rytmi on nyky ihmisen rytmiin nähden hidas. Hidastaessaan elämän ja asioiden virtaa, ihminen voi saavuttaa yhteyden luonnon rytmiin, joka parantaa ja voimaannuttaa jokaisen sen sisäisesti kokevan. Hidastaessaan rytmiään ihminen vapautuu stressistä, kiireestä ja ennen kaikkea hän voi saada sisällensä parantavan kokemuksen luonnon rauhasta. Rytmiään hidastunut ihminen jopa kävelee luonnossa hitaammin. Kiinnittäessään huomiota jokaiseen, pieneenkin luonnon kauneuden yksityiskohtaan, hän muodostaa yhteyden siihen. Kahdensuuntainen vuorovaikutus syntyy, kun nämä kaksi elävää olentoa sykkivät samaa elämän virtaa. Kahdensuuntainen vuorovaikutus merkitsee elävien olentojen välistä energian vaihtoa. Tähän vuorovaikutuksellisuuteen perustuu myös luonnon parantava ja eheyttävä voima.

Rajatiedon ilmiöistäkin olen oppinut mielestäni jotain tärkeää. Huolimatta lukuisista nuoruudessa kokemistani yliluonnollisista kokemuksista, niiden tarkoitus ei ole koskaan ole ollut minulle tulla niiden opettajaksi tai asiantuntijaksi. Olen ymmärtänyt, että ilmiöt ovat olleet kohdallani vain osoittamassa elämän ja universumin monimuotoisuutta. Ne ovat olleet laajentamassa näkemystäni maailmasta ja sen lainalaisuuksista sekä ulottuvuudellisuudesta. Ilmiöihin ei ole ollut tarkoitus jäädä kiinni, vaan tärkeämpää on ollut ja on yhä edelleen vapaus, kunnioitus ja rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

Tärkeintä on tiedostaa itsemme sekä suhteemme maailmaan, jossa elämme. Maailman kaikkiin muotoihin ja ulottuvuuksiin on kätkeytyneenä ikiaikainen viisaus. Sen tehtävänä on johdattaa meidät oivalluksien ja itsetiedostamisen kautta takaisin o alkulähteeseemme, Jumalaan. Tiedostamisen kautta tietoisuutemme laajenee, mikä merkitsee havaintokenttämme avautumista kaikkeudelle sekä mahdollisuutta ykseyden kokemiselle elämän alkulähteessä.

Minulle tietoisuuden laajeneminen merkitsee henkistä kasvua. Siihen kuuluu olennaisena osana itsensä tiedostaminen dualistisena olentona. Olemme jakautuneet kahteen olevaisuuden muotoon. Aineelliseksi sekä aineettomaksi olennoksi. Aineettomasta olemuspuoltamme on aikojen saatossa kutsuttu monilla termeillä. Sielu, henki ja tietoisuus ovat näistä yleisimmät. Aineellinen merkitsee kehollista olomuotoamme materian maailmassa. Itsensä tiedostaminen lienee yksi haasteellisimmista tehtävistä, joka ihmiselle on annettu. Erehdymme usein luulemaan, että se mitä näemme ja koemme fyysisesti, on ainoa todellisuutemme. Näin ei suinkaan ole. Elämä kulkee kahdessa todellisuudesta, joista päivätajuntaamme täyttää 95 prosenttisesti näkyvästä maailmasta tuleva informaatio. Lisäksi kaiken tämän näkymättömän henkisen kaalimaan vartijana toimii pahapäinen Ego-pukki, joka pitää huolen, ettei totuus itsestämme valkenisi ihmisille koskaan.

Egon hallinnassa olevaan päivätajuntaan tulevat hetkellisen intuitiiviset välähdykset ja ylimaalliset tietoisuus kokemukset korkeammalta minältä pelottavat egoa. Niiden lisääntyessä se menettää meissä valtaansa. Korkein minämme on meidän jumalainen kipinämme, yhteytemme alkulähteeseen ja egon ainoa päätarkoituksellinen tehtävä on pitää meidät erossa tästä tietoisuudesta. Ego ei toivo kuolemaansa. Kuten ei ihminenkään. Egon paras ase korkeimman minän tietoisuuden kokemista vastaan on luoda ihmiselle pelkoja. Kuoleman-, minuuden- tai järjen hallinnan menettämisen pelko näistä voimakkaimpina aseinaan. Korkeimman minän tietoisuudessa ei ole pelkoja. On vain pyyteetön rakkaus ja henkisen hyvinvoinnin metamorfosoituminen täyttymykselliseksi onnellisuudeksi.

Suurimpana ihmisen elämän päämääränä koenkin ihmisen päivätajunnassa sijatsevan egon hallinnan alas ajamisen ja korkeimman minän integroitumisen tietoisuutemme kanssa. Tämän päämäärän saavuttaminen vaatii lukuisien inkarnaatioiden eli jälleensyntymien ketjun. Korkeimman minän integroituessa päivätajuntaan ihminen ei koe pelkästään vain ajattelutavan, oivalluskykynsä tai ns. värähtelytasonsa muutosta. Kysymys on valtavan laajan tietoisuuden ja sen sisällä pitämän informaation integroitumisesta ihmismielen tietoisuuteen. Valmistautumaton tietoisuus ja mieli ei kykene käsittelemään tällaista maailmoja sisällään pitävää tietoisuutta. Välittömänä seurauksena on mielen tuhoutuminen ja pirstaloituminen.

Meidän onneksemme korkeimman itsen tietoisuus ja viisaus on peräisin meidät luoneelta alkulähteeltä, Jumalalta. Sen vuoksi korkein minämme välittää meille havaintoja ja tietoja maailmastaan vain sen verran, minkä ihminen kykenee kehitystilassaan vastaanottamaan.

Meistä ja maailmastamme on moneksi. Siksi juuri tällähetkellä tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuukin luontoyhteyden rakentaminen tietoisuuksiemme välille. Sillä luonnossa jokaisella elävällä organismilla on oma tietoisuutensa ja sen yllä yhteinen kollektiivinen tietoisuus. Näitä tietoisuuksia on tärkeä havannoida. Luonto yrittää kertoa meille jotain tärkeää ja ajankohtaista. Se, jolla korvat on, siis kuunnelkoot. Kenellä ymmärrys, se toimikoon. Me emme ole irrallinen osa luontoa tai sen yläpuolella. Meidän parrassamme kasvaa samaa naavaa, kuin luonnonhengillä ja puilla. Saman perheen jäseniä olemme kaikki, siksi meidän tulee kiinnittää huomiomme luonnon sanattomaan viestintään. Muutos lähtee meistä itsestämme. Asenteet ja tietoisuus pelastaa tulevaisuutemme. Nyt on aika kuunnella ja toimia. Luonto-perheemme elinvoiman säilyttäminen on ajassamme inkarnoitujen elävien henkien ensisijainen tehtävä ja velvollisuutemme.